Huiputanko Haltin, vai huiputtaako Halti minua?

 26/7/21

Olen miettinyt paljon hidastamista. Mitä se on ja miksi se on usein niin haastavaa. Olen kuunnellut lukuisia äänikirjoja hidastamisesta, katsonut Youtube-videoita ja suosittuja blogialustoja aiheesta. Ymmärrän hidastamisen ideologian, mutta miksi sen toteuttaminen omassa elämässä tuntuu kuitenkin unohtuvan aina uudelleen ja uudelleen? Miksi se täytyy herättää toistuvasti henkiin havahtumisten myötä?

Etenkin kesä on itselleni kiireistä aikaa. Olen paljon töiden vuoksi pois kotoa, käyn tapaamassa perhettäni eri puolella Pohjois-Savoa ja Keski-Suomea -puhumattakaan kaiken maailman juhlista. Lisäksi mieluisimmaksi sulan maan harrastuksekseni muodostunut vaeltaminen vie eniten aikaa nimenomaan kesällä. 

Minulla on ollut palo vaeltamiseen jo pitkään, seitsemän vuoden ajan. Suunnittelen vaellusreissujani pitkin talvea ja viimeistään kevättalvesta iskee ihan hermojaraastava levottomuus. Odotan sulan maan kautta ja sen mukanaan tuomia vaellusreissuja.

Vaeltaminen on merkinnyt minulle jo vuosien ajan hidastamista. Luonnossa oleskelu ja etenkin siellä yöpyminen auttavat tehokkaasti laskemaan kierroksia. Vaeltaminen itsessään haastaa koko kehon ja on sitä kautta oiva stressinpurkukanava. 

Todellisuudessa vaeltamisen liittyy kuitenkin myös paljon uuvutustekijöitä. Lähtöä täytyy valmistella, varusteita huoltaa ja rinkka pakata. Oman aikansa vie myös ruoka- ja reittivalintojen suunnitteleminen sekä matkustaminen itse kohteeseen. Jos vaellusaikataulu on tiukka, reiteillä voi hyvinkin tulla suorituspaineita. 

Hidastaminen vaelluksilla ei siis ole itseisarvo, vaan se vaatii asennetta sekä väljää reittiaikataulua. Ihanteellisinta olisi jättää aikataulutus sikseen. Tällöin mieleen vapautuu tilaa myös luovuudelle ja intuitiivisille valinnoille. 

Tänä kesänä lähdin "valloittamaan Haltia". Se on haave, josta olen unelmoinut niin kauan, kuin olen vaelluksesta ollut kiinnostunut. Suunitelmissa oli juhannus Haltilla, Käsivarren huipulla. Pitkin talvea imin aiheesta tietoa ja katselin videoita Youtubesta. Valmistin itseäni tuohon huippukokemukseen, josta monet vaeltajat maalailevat varsin ruusunpunaisia kuvia. 

Sain kuitenkin huomata, että mitä kovemmat odotukset ja vaatimukset itselleen asettaa, sen suurempi vaara on pudota korkealta ja lujaa. 

En sentään pudonnut Haltin huipulta, sillä sen huiputus jäi kaukaiseksi haaveeksi. Sen sijaan kuljin vaellustoverini kanssa 12 kilometria yöpyäksemme ensimmäisellä Saarijärven tuvalla. Siihen se sitten jäikin. Miksikö? Monia syitä, joista suurimpana motiivina painoi lopulta itsensä kuunteleminen.

Takana oli erittäin hektinen toukokuu töissä. Voisi sanoa, että omat voimavarat olivat loman alkaessa ihan pakkasella. Kalottireitillä talsiessani jouduin toteamaan, että Haltia ei todellakaan huiputeta ylikuormittuneessa tilassa. Reitti oli todella vaativa, etenkin kesäkuussa. Tuntureilla oli vielä lunta ja siinä, missä Pohjois-Savossa lämpömittari huiteli kolmessakymmenessä, Käsivarressa oli vain muutama plusaste ja navakka tuuli. Reitti oli todella kivikkoinen ja karu. Sanoinkin ääneen, että tuntuu kuin olisin laskeutunut kuuhun. Karuuden ja kauneuden raja on häilyvä, mutta itse kohtasin omat rajani. Jouduin toteamaan, että näin karua on vaikea pitää kauniina. 

Lisäksi kroppani teki hätäjarrutuksen. Polveni kipeytyi ja muutkin paikat venyivät äärimmilleen. Tähän tiesin olevan syynä huonontuneen kuntoni, mikä johtui Korona-ajan rajoituksista ja mm. kuntosalin jäätyä pois säännöllisestä viikko-ohjelmastani. Rinkan kantaminen todellakin on raskasta työtä. Peruskunto on merkittävä tekijä, vaelluksen kantava voima.

Hidastaminen on siis ennenkaikkea mielen asenne. Mutta mitä tehdä silloin, kun mieli ei suostu hidastamaan? Tai kuinka hidastaa mieli silloin, kun kroppa on ylikuormittunut ja kun positiiviseen vireeseen ei kykene edes pakottamalla?

Minä nöyrryin, nielin ylpeyteni ja kiitin Käsivartta siitä vähästä, mitä siltä sain. Loppujen lopuksi se oli paljon: tuntea oma pienuutensa suuren luonnon edessä ja todeta oman jaksamisensa rajat. En huiputtanut Haltia vaan Halti huiputti minut: vaellushistoriani suurin luovutustappio ja samalla merkittävin oppini.

Aina kannattaa kuunnella sisäistä ääntään. Tässä tapauksessa jopa silloinkin, kun se käskee luovuttamaan. Itse lopetin oikeaan aikaan, niin että kokemuksesta jäi hyvä mieli.

Kuinka matkani jatkui? Päätin hidastaa. Palasimme Kalottireitiltä ja pystytimme teltan Suomen maantien korkeimmalle kohdalle, P-alueen reunaan. Aamulla lähdimme laskettelemaan autolla rauhallisesti alas Suomineidon käsivartta, takaisin kohti Suomineidon napaa, Pohjois-Savoa. Matkalla kolusimme kaikki turistirysät, mille yleensä ei ole aikaa. Ostin peräkontillisen sisustustavaraa uuteen Savukallion erämökkiin. Mukaan lähti mm. kaksi porontaljaa. Ne muistuttavat hidastamisen tärkeydestä joka kerta, kun astun savun mustiksi värjäämien hirsien hiljaisuuteen, omalle ihanalle mökille. 

Vietin viisi ihanan hidasta päivää ja yötä Savukallion eräpirtillä. Juhannuskokkona toimivat edellisen omistajan tarpeettomaksi jääneet tavarat. Juhannussavu vei mukanaan mökin vanhat pölyt ja loi lähtölaukauksen pirtin uudelle aikakaudelle!

Haltille sanoin lähtiessäni: "Nähdään ensi kerralla, paremmissa voimissa!" Ja Savukallion eräpirtille tullessa aavistin, että Lappihulluuteni rinnalle on tainnut nousta ronski annos erämökkihulluutta.