Uskon elämässä johdatukseen. Johdatusta on kaikessa siinä, miten toimimme ja millaisia valintoja teemme. Lakkasin jokin aika sitten uskomasta siihen, että elämässäni asiat olisivat omassa vallassani. Tällä en tarkoita sitä, että kehottaisin ketään jäämään laakereilleen lepäämään. En myöskään usuta vastuuttomuuteen. Selittääkseni tarkoitustani, kerron hieman omasta elämästäni.
Niin usein, kun olen luullut hallitsevani elämääni, on elämä
keikauttanut suunnitelmani täysin ympäri, jättäen minut suuren ihmetyksen
valtaan. Erityisherkkänä olen myös rakentanut elämääni tietynlaiselle
hallinnantunteelle, jonka tarkoitus on vähentää ylikuormittumista ja
ylivirittyneisyyttä. Elämällä on kuitenkin suurempi suunnitelma, sillä elämä
haluaa opettaa. Ja oppi on ainakin minun elämässäni mennyt enemmän tai vähemmän
asioiden "pieleen menemisen" kautta.
Todellisuudessa asiat eivät koskaan
mene pieleen. Ne voivat toisinaan mennä päinvastoin, kuin mitä itse olimme
suunnitelleet. Asiat menevät kuitenkin aina oikein.
Oikein elämän kannalta, Jumalan kannalta. Epäuskoni johdatusta kohtaan on
itseasiassa juurikin se oppini ydin, jonka takia olen vuosia kuormittanut
itseäni epäoleellisella. Usein se on ajanut energiani alas -kerran jopa syvän
työuupumuksen äärelle. On lohdullista ajatella, että mikään, minkä
ei kuulu tapahtua, ei tapahdu. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Ja toisaalta, että
kaikki minkä kuuluu tapahtua, tapahtuu. Vaikka kuinka yrittäisit estää niitä
tapahtumasta. Kyse on siitä, uskallanko luottaa ja heittäytyä?
Blogissa pääset kurkistamaan menneeseen elämääni pieninä välähdyksinä. Kuitenkin blogini suunta on vahvasti tulevaisuudessa. Siinä tulevaisuudessa, jonka minä itse haluan rakentaa.
Olen kolmenkymmenenneljän erityisherkän elinvuoteni aikana saanut
kokea liian usein ulkopuolelta tulevien äänien ja heijastusten ristitulen,
jonka melskeessä oma ääni, omat tarpeet ja jopa omat unelmat hukkuvat. Pintaan
pyrkiessä on opeteltava uimaan. Ja uimaan opeteltuaan täytyy löytää voimaa
edetä ristiaallokossa pitäen uskoa yllä siitä, että jonakin päivänä saavuttaa
rannan. Se, mitä rannasta löytyy, on toivottavasti aito sinä, ydin. Se ei löydy
itsestään vaan –kuten kaikki tavoittelemisen arvoinen hyvä –se vaatii paljon
työtä.
Erosin kymmenen vuoden avioliitostani kaksi vuotta sitten.
Avioerossa menetin monta mökkipaikkaa, monta tärkeää ympäristöä. Kahden vuoden
ajan olen salaa haaveillut mökistä. Ikiomasta turvapaikasta, salapaikasta,
pakopaikasta. Erityisherkkänä oma arki saattaa joskus syöstä voimat ja
ihmismielen raiteiltaan. Tuolloin on pakko anastaa itselleen oma tila ja aika.
Ilman sitä olo voi hyvin nopeasti käydä tukahduttavan sietämättömäksi. Tämän
tunteen fyysisyyden ja musertavuuden ymmärtää varmasti ainakin toinen
erityisherkkä. Kyse on tarpeesta, elinehdosta -kyse ei ole mukavuudenhalusta.
Pahimmillaan siinä taistellaan selviytymisestä. Ärsykkeisiin tukehtuminen on
hyvin kouriintuntuva hätähuuto, johon ei voi jättää vastaamatta.
Tarkennan vielä haavettani: olen haaveillut yksinkertaisesta ja autenttisesta mökistä. Seitsemän vuotta
sitten, löytäessäni rakkauden Lappiin ja vaeltamiseen, olen huomannut
nimenomaan autenttisuuden helpottavan erityisherkkyyden mukanaan tuomaa
kuormittavuuden tunnetta. Luonto, perusasioihin keskittyminen ja hiljaisuus
jäsentelevät varsin tehokkaasti toisiinsa sekoittuneita ylivirittyneisyyden aisti-
ja tunnekokemuksia. Puhun mielen kirjahyllystä: ylivirittyneessä tilassa kirjat
ovat romahtaneet lattialle. Tarvitaan aistimaailmaltaan neutralisoiva
ympäristö, jotta kirjoja on ylipäätään mahdollista järjestellä takaisin
paikoilleen.
Mökki edustaa minulle siis ennen kaikkea mielen kirjahyllyn järjestelyä. Valitettavasti aina ei ole
mahdollista ajaa Savosta Lappiin asti. Omien aikataulujeni puitteissa se
onnistuu korkeintaan kahdesti vuodessa. Toisinaan jopa sisämaahan suunnattu
parin yön minivaellus etukäteisvalmisteluineen voi tuntua ylivoimaiselta. Sen
sijaan 40 minuutin ajomatkan päässä oleva autenttinen mökki voi tuoda kaivatun
pikalatauksen silloin, kun kauemmas ei ehdi. Töitten jälkeen saunomaan ja
aamulla mökiltä töihin. Tästä minä unelmoin. Mökistä, jossa odottaa valmiina
villasukat, villapaita ja makuupussi. Palasaippua ja pyyhe, ehkä pari purkkia
tonnikalaa. Valmiina, minua varten. Koska olen itse valmistanut sen itselleni
ennakkoon sitä hetkeä varten, kun sitä eniten tarvitsen.
Missä koen johdatusta? Siinä, että uskalsin mennä mökin näyttöön
kaksi viikkoa sitten. Siinä, että uskalsin luottaa intuitiooni: tässä
tapauksessa syvään rauhan tunteeseen, joka laskeutui ylleni käydessäni
tutustumassa mökkiin. Koen johdatusta uskaltautuessani tehdä ehdollisen
tarjouksen, myyjän hyväksyessä ostotarjouksen, pankin hyväksyessä
lainatarjouksen. Koen johdatusta tänään, kun kävin allekirjoittamassa
kauppakirjat ja saadessani mökin avaimet käteeni. Koen johdatusta päästessäni
tänä iltana käymään mökillä. Ja siinä, että minulle tuli yhtäkkiä visio
blogista. Joka johti tähän ensimmäiseen postaukseen.
Antoisia lukuelämyksiä nyt ja tulevaisuudessa!
Savukallion Bloggaaja
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätäthän tähän kommenttisi!